Rauni ja Elisabet Näre, 29.03.1945
Audio clip: Adobe Flash Player (version 9 or above) is required to play this audio clip. Download the latest version here. You also need to have JavaScript enabled in your browser.
David Darling: Cello Blue (Track 03, Album: Cello Blue, Hearts of Space – 2001
http://www.daviddarling.com/
• • •
Vuosi sitten keväällä kirjoitin (tiivistetysti) näin:
“The world is full of noise yeah – I hear it all the time
I thought I heard you whisper – It happens all the time
- Slowdive › Dagger -
• • •
LUKIJALLE
“Tätä kirjoittaessa istun eräässä Tampereen lukuisista kahviloista. Olen paennut opiskelukaupungistani Turusta viikonlopun ajaksi keskittyäkseni kirjallisen opinnäytetyöni kirjoittamiseen ja tavatakseni isovanhempiani, joiden terveydentila on lähiviikkoina heikentynyt huomattavasti. Olen ehkä hieman tavanomaista enemmän hiljainen ja surumielinen, melankolinen. Melankolian voisi määritellä tunteeksi siitä, että voi vaikuttaa ympäröiviin asioihin vain vähän. Ajatuksissani tämä tunne on juuri tällä hetkellä ehkä päällimmäisin, vaikka tavallisesti määrittelisin itseni neuvokkaaksi ja olosuhteisiin nähden onnelliseksi. Edessä häämöttävä opintojen päättyminen ja uuden elämänvaiheen alkaminen, sekä rakkaiden ihmisten menettämisen pelko on saanut minut miettimään onnellisuutta, työn merkitystä ja elämäni tärkeysjärjestystä.
Perusoletukseni mukaan taiteellinen ja luova työskentely on elämäni ja onnellisuuteni kannalta olennaista. Pyrin tekstissäni selventämään lähtökohtiani, sitä millä tavalla lapsuuteen ja mummolaan liittyvät kokemukset ovat vaikuttaneet omaan käsitykseeni maailmasta, havainnoinnista, erilaisuudesta, onnellisuudesta, elämän tärkeysjärjestyksestä ja työstä. Lisäksi käsittelen sitä, miten edellä mainitut asiat vaikuttavat siihen miten, mistä aiheista ja miksi teen taidetta. Pyrin määrittelemään myös sitä, millä tavalla ajattelen työskentelystäni olevan hyötyä myös yleisellä tasolla. Pyrkimyksenäni on sanallistaa itselleni ja työlleni tärkeitä käsitteitä, kuten myös ajatuksia, jotka ovat pyörineet mielessäni jo ennen opintojani ja varsinkin sen aikana. Jotkut näistä ajatuksista ovat paikoin itsellenikin epäselviä, mutta pyrin tämän tekstin avulla muodostamaan niistä selkeämmän käsityksen.
Tätä kirjoitusta koskeva lopullinen pyrkimykseni on sanallistaa taiteellisen työskentelyni metodi peilaamalla omia arvojani ja lähtökohtiani yleiseen käytäntöön ja normeihin. Edellä mainittujen, omien lähtökohtieni lisäksi pyrin summaamaan opintoihini käyttämäni ajan ja vaivan tuottamaa tulosta siltä osin, kuin se tässä yhteydessä ja kirjallisesti on mahdollista. Tahdon kuitenkin korostaa kirjoituksen henkilökohtaista luonnetta. Tällaiselle tekstille tyypillisesti kerron ajatuksistani ja tekemisteni lähtökohdista paljon enemmän ja yksityiskohtaisemmin, kuin jossakin muussa tilanteessa katsoisin tarpeelliseksi. Sen vuoksi pyydänkin lukijaa muistamaan, että kysymys on puhtaasti lähtökohtien esittämisestä. Tätä pohdintojen tulosta ei voida käyttää teosteni tulkitsemiseen, sillä vastuu tulkinnasta kuuluu täysin ja kokonaisuudessaan teosten vastaanottajalle.
• • •
Drowsy › Harmless
So the king turns into dust
and the gueen , she kneels in tears
the prince runs away , it’s too much for him to take
the knighs stand in line watching the fall of their pride
this all proves your prophets false
and there’s no light to save you
I wonder aside watching your kingdom fall
it’s not my fight and I deside to leave
to where I’ve got some peace
• • •
MUMMOLA, AIKA JA PIENET ASIAT, KRIISI
Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola (1934?) jakaa elämänkaaren muutokset karkeasti kolmeen osaan, joissa ensimmäinen kriisikohta liittyy työelämään siirtymiseen. Tilanteessa motivaatiota muovataan uudelleen, elämälle asetetaan uusia tavoitteita entisten sijaan. (Eskola, 1992, 224-225.) Totean olevani kriisissä, jota syventää ymmärrys siitä, että myös isovanhempani ovat kriisissä, kuten johdannossa mainitsin. Olen ottanut tavakseni istua kahviloissa usein voidakseni olla ihmisten ilmoilla osallistumatta kuitenkaan mihinkään. Erityisen tärkeältä ja hyödylliseltä se tuntuu silloin, kun olen alakuloinen tai kun tahdon ajatella. Katselen ihmisiä, kuuntelen myös, välillä salaa. Juon kahvia, luen, kirjoitan ja piirrän. Kaikkea tätä teen sekalaisessa järjestyksessä. Toisin sanoen elän säännöllisesti sellaisen elämän hetkiä, joissa joutenolo ja toimeliaisuus ovat sopivassa suhteessa, tasapainossa keskenään. Kahviloissa ihmisten ympärillä on hulinaa ja elämän ääniä, mutta jokaisella on silti mahdollisuus olla omissa ajatuksissaan ja kaikessa rauhassa. Voi olla yksin mutta yhdessä. Kahvilasta käsin, tasapainoisessa tilassa voin pohtia ja käsitellä ajatuksiani syvemmin kootakseni ne lopulta selkeällä tavalla yhteen. Mielessäni alkaa pyöriä kysymyksiä. Millä tavalla isovanhempani ovat vaikuttaneet minuun? Millä tavalla he ovat vaikuttaneet ammatinvalintaani? Entä miten heidän antamansa esimerkki on vaikuttanut käsityksiini ajasta, tärkeysjärjestyksestä, maailmasta ja siinä olemisesta?
• • •
LAPSUUDESTA: ALKUSYITÄ, MUMMOLA
Pienenä olin varma siitä, että vanhukset elävät merkittävällä tavalla eri ajassa kuin me muut, että heidän parhaillaan elämänsä aika ei ole sama, kuin se missä me kaikki muut ikäryhmät elämme. Uskoin, että vanhusten aika kuluu eri vauhdilla kuin muiden. Uskoin myös, että vanhuksilla on jotakin salaista ymmärrystä, että heidän hallussaan on paljon enemmän tietoa, kuin he tuovat ilmi. Ajattelin tuon tiedon ja ymmärryksen olevan erilaista, kuin se, millä omasta mielestään paljon elämänkokemusta saaneet nuoremmat aikuiset aina kerskuvat. Pienenä ajattelin myös, että aikuiset eivät ymmärrä vanhuksia. Ajattelen niin edelleen. Ympärilläni olevien ihmisten asenteen vuoksi luulin, että minäkään en ymmärrä, vaikka jälkikäteen tajuan, että olen sittenkin aina ymmärtänyt, ainakin enemmän kuin muut tuntemani ihmiset. Uskon, että eräs vaikuttava tekijä tähän on se, että olen pienestä pitäen ollut paljon tekemisissä iäkkäiden ihmisten kanssa.
Olen oppinut jo varhain arvostamaan vanhuksia ja pitämään heistä, ehkä myös siksi, että minulla on erittäin lämpimät suhteet äitini puolen isovanhempiin. Tunneside on syntynyt jo syli-ikäisenä, kun vanhempieni lähtiessä ulkomaanmatkalle minä jäin isovanhempieni hoiviin.
Olin pienenä verrattain paljon mummolassa. Mummo on edustanut minulle aina järkeä ja rauhallista tasapainoa, vaari taas luovuutta ja peräänantamattomuutta. Näiden ominaisuuksien ilmaiseminen tuntui minusta jo lapsena hyvin tärkeältä, ja keskustelimme mummolassa siitä toistuvasti. Mummolta kysyttiin kaikki käytännön asioihin liittyvät kysymykset, vaarilta kaikkiin muihin liittyvät. Yhdessä he olivat hyvin toimiva, toisiaan ja minua tukeva yksikkö. Koska mummo ja vaari olivat jo silloin eläkkeellä, ajattelin että he ”eivät tee mitään”, koska he eivät käy ansiotöissä. Ympäröivän maailman mielestä ansiotyötä tekevien henkilöiden toimet ovat tärkeysjärjestyksessä kaikkein korkeimmalla sijalla. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kyseinen käsitys oli tarttunut minuun muilta omaisiltani. Olin kuitenkin pannut merkille, että myös mummo ja vaari elivät onnellista, tasapainoista ja tyydyttävää elämää, vaikka rahan tienaaminen ei varsinaisesti enää kuulunutkaan heidän elämäänsä.
Vaarini soitti päivittäin viulua, usein moneenkin kertaan. Lisäksi hän luki paljon ja kirjoitteli nuotteja. Mummo antoi vaarille työrauhan, laittoi samaan aikaan ruokaa ja leipoi, huolehti kodista ja hyvinvoinnista. Joskus mummo pyysi minua laulamaan jotakin tiettyä laulua, mutta yleensä ujostelin, sillä hän lauloi mielestäni niin paljon kauniimmin. Asetelma oli hieman hämmentävä, sillä sukulaiseni tuntuivat usein ärtyvän musiikkiin käytetystä ajasta. Sille annettiin ajanvietteellinen arvo, olkoonkin että vaarini on koulutukseltaan muusikko. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ärtymys saattoi johtua yksinkertaisesti myös siitä, että vaarin kuulo ei ole enää täydessä terässä ja viulun ääni on siksi ajoittain melko rasittava. Minulle oli kerrottu, että soittaminen oli ollut vaarin työtä “silloin ennen”. Vaarini tunnollisen, musiikkia arvostavan suhtautumisen vuoksi en kuitenkaan kyennyt käsittämään mitä eroa musiikin soittamisella kotona tai työssä on? Miksi se ei enää ole tärkeää?
• • •
AIKA
Mummolassa päivät olivat tavallaan aikataulutettuja. Erilaiset tehtävät seurasivat toisiaan, mutta tekemisen rytmi ei ollut kuitenkaan niin ehdoton ja joustamaton, kuin aikuisilla yleensä. Asioilla tuntui olevan jokin suurempi järjestys, mutta kaikkea toimintaa hallitsi aikataulusta huolimatta tietynlainen vapaus; huomion saattoi kiinnittää kaikkeen mikä juuri sillä hetkellä sattui tuntumaan tärkeältä. Jos jokin asia jäi kesken, sitä jatkettiin myöhemmin. Tärkeysjärjestystä saattoi tarpeen mukaan muuttaa. Mummolan päivärytmissä oli jotakin samaa kuin lasten päivärytmissä, jossa sekä pienet että suuret asiat käsitellään samanlaisella mielenkiinnolla, tunteella ja tarmolla.
Isovanhempani olivat pienen pojan silmissäni lähes aina rauhallisia ja keskittyneitä omiin puuhiinsa. Päivärutiinit tuntuivat hyvin tärkeiltä askareilta. Kasvimaan hoito ja lukeminen olivat keskenään samanarvoisia asioita, ja kaikki huomiot karviaismarjojen kypsyysasteesta kastematoihin märällä nurmikolla sanottiin ääneen. Huomioiden ilmaiseminen tuo tunteen siitä että mainituilla asioilla todella on merkitystä. Mummon ja vaarin tiedostava suhtautuminen aikaan ja sen kulumiseen tuli esiin erityisesti silloin, kun oltiin menossa kaupungille tai vaikkapa kylään. He pystyivät irtautumaan omasta rytmistään ja mukautumaan toiseen. Tuntui siltä, että he yksinkertaisesti vain tiesivät milloin valmistautuminen oli aloitettava ja milloin piti lähteä. Minusta se oli ihmeellistä, sillä oma käsitykseni ajasta ei ollut yhtä selkeä. Kotona kaikki liikkeelle lähtemiset olivat epämääräisempiä ja hermostuttavia. Isovanhempien kanssa turhaa tyhjäkäyntiä ei ollut, koska silloinkin kun oltiin etuajassa, tai bussipysäkillä oli jostakin muusta syystä aikaa odotella onnikkaa, ihmeteltiin yhdessä jotakin. Aika tuntui kulkevan ainakin kahdella tasolla: suuremman päämäärän lisäksi aikaa oli lähes aina keskittyä myös vähäpätöisempiin asioihin.
• • •
PIENISTÄ ASIOISTA
Pappa kertoi usein kaikenlaisia “juttuja”. Minusta jutut olivat parhaita, sillä ne tuntuivat käsittelevän ihmeellisiä asioita, sellaisia joista en ollut kuullut muiden puhuvan. Papan jutut perustuivat aivan pieniin havaintoihin ympäristöstä ja ilmiöihin joihin ei koskaan tule kiinnittäneeksi huomiotaan. Kuten esimerkiksi siihen, miten hämähäkki liikuskelee omilla teillään. Siis pieniin asioihin, joilla tuntuu olevan aivan vähäpätöinen merkitys. Vaarillani on luovan ihmisen näkemys maailmasta, jonka mukaan hän pitää tärkeänä kaikkea mitä vain voi aistia ja havaita.
Elämässäni on lapsuudesta asti ollut myös kolmas hyvin voimakkaasti vaikuttava hahmo, Marjatta. Hän on vanhempieni ystäväperheen rouva, sellainen kiharatukkainen menninkäinen. Isovanhempieni tapaan myös hän suhtautuu maailmaan eri tavalla kuin muut ihmiset. Mieleeni on jäänyt eräs vierailu, kun pitkäksi käyneen ajan kuluttamiseksi Marjatta opetti minulle miten voidaan tehdä kollaaseja vanhoista aikakauslehdistä, leikkaamalla ja liimaamalla. Kun kävelimme pihamökkiin, hän neuvoi olemaan tallaamatta muurahaisia, jotta ne saisivat jatkaa rauhassa omia töitään. Kuulostaa hupaisalta, mutta hän oli tosissaan. Sen sijaan että olisin joutunut pois aikuisten jaloista, Marjatta keksi kanssani monenlaista puuhaa ja tekemistä. En enää muista minkälaisia teoksia saimme aikaan, mutta muistan sen lämpimän tunteen, kun joku aikuinen ihminen kykeni laskeutumaan samalle tasolle kuin lapsi, olemaan tilanteessa läsnä aidosti.
Muut elämäni aikuiset pitävät kuvailemiani asioita vain lapsille, vanhuksille ja taivaanrannanmaalareille kuuluvina. Tästä ryhmästä lasken pois äitini, joka on perinyt osan vaarini vilpittömyydestä elämän pikkuasioiden suhteen. Minusta Marjatta, ja varsinkin mummo ja vaari ovat erikoislaatuisuudestaan huolimatta olleet aina tasapainoisia, onnellisia ja suhteellisen tyytyväisiä, vaikka elämä muuten onkin heitä melko kovasti ja epäoikeudenmukaisesti kohdellut. Isovanhempani eivät koskaan ole esittäneet mitään, eivätkä he ole tärkeilleet millään asialla, vaan ovat olleet aidosti omat itsensä. Mummon, vaarin ja Marjatan elämänasenne tuntui minusta silloin, ja tänäänkin, syvältä viisaudelta. Ja juuri oikealta tavalta olla tässä maailmassa.
• • •
PÄÄTELMIÄ
Tämän tekstin alussa pohdin omia lähtökohtiani, sitä miten isovanhempien kanssa vietetty aika on vaikuttanut minuun ja lähtökohtiini. Pohdinnan jälkeen mieleeni tulee heti muutamia päätelmiä.
Voin todeta, että minuun on vaikuttanut enimmäkseen isovanhempieni elämänasenne ja arvomaailma. He ovat vaikuttaneet voimakkaasti tapaani havainnoida ja tehdä huomioita ympäröivästä maailmasta. Myös käsitykseni ajasta ja elämän yleisestä tärkeysjärjestyksestä on periytynyt heiltä.
Ihmisen on hyvä noudattaa elämässään jonkinlaisia perusarvoja, jotka ovat pohdinnan tulosta, eivätkä ympäristöstä automaattisesti poimittuja. Yhtenä elämän tärkeimmistä päämääristä on luonnollisesti olla onnellinen (EN, 1989, 14). Tuttu, mutta ärsyttävä lausahdus ”jokainen on oman onnensa seppä” pitää osittain paikkansa. On tärkeää kuitenkin ymmärtää myös omien toimien vaikutus ympäristöön. Onnellisuus ei synny ainoastaan siitä, että tekee paljon ansiotyötä ja ansaitsee rahaa. Raha on tällä hetkellä välttämätöntä, jotta ihmisellä olisi perustoimentulo, mutta sen hankkiminen ei voi olla kaiken päätarkoitus. Ihmisen ei tarvitse elää täyspäiväisesti ympäristön asettamassa rytmissä, vaan on tärkeää seurata omaa luontaista rytmiään, jos se vain on mahdollista. Jos odottaa koko ajan tapahtuvaksi jotakin suurta ja elämää mullistavaa, menee elämästä paljon ohi. On hyödyllisempää ja tarkoituksenmukaista keskittyä elämän pieniin asioihin, jotka ovat todellisia, eivätkä perustu värittyneisiin ennakko-odotuksiin. Pienet asiat tarvitsee vain havaita, ne ovat valmiiksi olemassa ja ilmaisia. Yleiseen mielipiteeseen tärkeysjärjestyksestä ja asioiden hyödyllisyydestä ei tarvitse alistua. Haaveileminen voi olla hyödyllistä, vaikka haaveet eivät aina olisikaan realistisia.
Isovanhempieni myötävaikutuksella olen omaksunut ajatuksen, jonka mukaan ihmisen on hyvä tehdä paljon sellaisia asioita, jotka tuottavat onnellisuutta. Heillä on ollut merkittävä vaikutus ammatinvalintaani, siihen, että olen päättänyt toimia taiteilijana. Työ muodostaa merkittävän osan ihmisen elämästä. Tyydyttävän elämän kannalta luovuudella, luovan työn tekemisellä ja tietyllä peräänantamattomuudella on siksi suunnattoman suuri merkitys.”
• • •
Vasta vuosi kirjoittamani tekstin jälkeen todellisuus ja pelokas odottaminen kohtasivat. Äkillisesti, niin kuin aina.
Vaarini menehtyi tänään illalla, 94 vuotta elämää nähneenä.
Outoa ajatella, että teksti sijoittui laadittaessa menneeseen muotoon, mutta kirjoittaessa muodoksi valikoitui nykyhetki. Kun kirjoitusta lukee nyt, on aikamuoto taas väärä.
Rakastetun ihmisen kuolema on hämmentävä kokemus, se on kuin jättimäinen terävä kivi matkamiehen kengässä. Ajatusta on mahdoton työntää mielestä, ja silloinkin kun se onnistuu, jää vartaloon tyhjä, jomottava ja voimaton tunne muistuttamaan jäljelle jäävien elämään tunkeilleesta häiriöstä.
Viimeistä henkäystä vaarin kanssa oli ottamassa hänen puolisonsa. On sanoin kuvaamattoman raastavaa ajatella, miten ryppyinen ja kuulas iho kylmenee toisen yhtä ryppyisen käden pidellessä vielä kiinni. Kuusikymmentäkolme vuotta yhteistä elämää muuttui yhdessä hetkessä todellisuudesta muistoksi, ja vaarini persoonaa kaikki vuodet kantanut olemus sai jäädä sänkyynsä odottamaan viilenemistä, muistuttamaan vielä äsken läsnä olleesta ihmisestä.
Akuutin surun hellitettyä jää mieleeni toivoakseni ilo siitä, että olen saanut istua vaarini sylissä vaikuttumassa ihmisestä, jonka kaltaisilla on maailmaa keventävä ja parantava vaikutus. Toivon että pystyn aina muistamaan myös sitkeyden, joka ei antanut myöden epäoikeudenmukaisuudesta ja ymmärtämättömyydestä huolimatta.
Vaikka onnekseni mitään ei jäänyt sanomatta tai tekemättä, minua harmittaa. Koskaan ei voi sanoa liian monta kertaa: “minä rakastan sinua”.
